Joskus hengittäminen on vaikeaa

Iski taas ihan yhtäkkiä kamala ahdistus. Elämä on niin mullinmallin, ettei välillä meinaa millään jaksaa tarpoa eteenpäin. Teen töitä suhteellisen vähän, mutta silti niitä tuntuu olevan liikaa. Ehkä mä olen väärällä alalla? Yksin ollessa kaikki vastuu on itsellä ja toisinaan se tuntuu turhan suurelta taakalta. Tietysti se on positiivista, ettei sentään tarvitse itsensä lisäksi kantaa huolta kenestäkään toisesta… Mutta olisihan se kiva, jos asiat voisi jakaa jonkun kanssa.

Nyt menen tiskaamaan, sitten pakkaan loput tavarat kasaan ja hyppään prätkän selkään. Tänään suuntana Tampere, jonne menen illaksi Akkikia moikkaamaan. Huomisaamuna matka jatkuu kohti Seinäjokea, jossa vietän seuraavan vuorokauden rokkaillen. Saa tulla moikkaamaan, jos sattuu mut reissulla bongaamaan! :)

Loppuun vielä eilinen leffa-asu:

Silmälasit / Miu Miu
Mustat pallokorvikset / Ninja
Halpishelmet / jostain markkinoilta tms.
Mekko, vyö, jakku, laukku / H&M
Kukka rintapielessä / Seppälä
Sukkikset / Lindex
Korkokengät / Anttila

Hauskaa viikonloppua kaikille!

Ikäkriiseilyä vai parisuhdepohdintaa?

The Kooks - Konk [2008]

Mihin päivät oikein katoavat?! Aika tuntuu kiitävän hirmuista vauhtia eteenpäin ilman, että sitä oikein edes ehtii tajuta. Viime vuonna kesän häviäminen johonkin oli ihan ymmärrettävää, kun oli täysin erilainen elämäntilanne, mutta tänä kesänä en kyllä pysty käsittämään. Mä en tee oikein muuta kuin jumita yksikseni, välillä käyn treenaamassa ja siskon luona telkkaria katsomassa sekä kotikotona. Siviiliaamutkin sen kun vähenevät, tänään jäljellä enää 27 aamua. Tässähän alkaa pikku hiljaa jännitys nostaa päätään. ;)

Näin syntymäpäivän kynnyksellä (täytän siis sunnuntaina vuosia) sitä tuntee väistämättä itsensä niin kovin vanhaksi. Lähinnä iän karttumisen huomaa siitä, että samaa ikäluokkaa olevat alkavat perustaa yhteisiä koteja sekä lisääntyä. Omalla kohdalla se tuntuu vielä todella kaukaiselta! Huolimatta pian mittariin pamahtavasta 24 ikävuodesta mä koen joissain asioissa olevani ihan samanlainen kuin alle kaksikymppisenäkin.

Iso osa samanikäisistä seurustelee, monet asuvat avoliitossa, jotkut ovat ehkä naimisissakin jo. Mä en parhaalla tahdollanikaan pysty kuvittelemaan itseäni mihinkään edellä mainituista, lähinnä edellisen suhteen seurauksena. Vastoin kaikkia luulojani viime keväänä mun elämässä loksahti tietyt palaset kohdalleen ja löysin itseni avoliitosta vain kuukauden seurustelun jälkeen. Olin niin rakastunut ja onnellinen, ettei mikään olisi saanut mun maailmaa järkkymään. Jossain vaiheessa kuitenkin alkoi ahdistaa, tuntui kuin en olisi saanut hengitettyä vapaasti. Lopulta mulla ei enää ollut muuta vaihtoehtoa kuin lähteä.

Olen useasti pohtinut, missä oikein meni pieleen. Enkö vain ollut valmis jakamaan elämääni toisen kanssa? Oliko ihminen ehkä “väärä” mulle? Ei se kuitenkaan täysin väärä voinut olla, koska uskalsin tapojeni vastaisesti heittäytyä täysillä suhteeseen. Ensimmäiset kuukaudet tuntuivat lähes täydellisiltä, etten oikein vieläkään voi käsittää, miten asiat lopulta menivät niin kuin ne menivät. Jos mä en onnistunut siinä suhteessa, voinko ikinä onnistua missään muussakaan? On vaikea uskoa, että mua odottaisi jossain jotakin vielä parempaa.

Hulluinta varmasti on se, miten hankalaa mun on ollut päästää irti menneistä. Huolimatta siitä, että itse lähdin suhteesta ajatellen tekeväni oikean ratkaisun, löydän itseni toisinaan vieläkin muistelemasta viime kesää kyyneleet silmissä. Tiedän, että näin sen pitikin mennä ja että mua odottaa erilaiset ihmiset ja haasteet tulevaisuudessa, mutta siltikään ei ole helppoa unohtaa niitä vahvoja tunteita, joita silloin tunsin. Aina ei mee nallekarkit tasan, kuten sanotaan.

(Kuvat Turun Tuomiokirkon luona viime viikolla esillä olleesta Kaisa Salmen Gerberauni-taideteoksesta sekä tietysti Tuomiokirkko itse, kaikki omasta kamerastani lähtöisin.)

Ei ketään kelle soittaa

System of a Down - Toxicity [2001]

Välillä mietin valehteleeko Analytics väittäessään, että täällä käydään suunnilleen sata kertaa päivässä. Kommentteja jätetään vähän - ja yleensä nekin ovat samoilta henkilöiltä. Lukeeko näitä juttuja oikeasti joku? Omaksi iloksenihan mä tänne tarinoin, mutta käyntien ja kommenttien määrien ero ihmetyttää joka tapauksessa.

If you are single there is always one thing you should take out with you on a Saturday night… your friends
- Carrie

Tällainen lausahdus osui silmiin alkuviikosta sähköpostiin tupsahtaneesta ASOSin Sex and the City -aiheisesta newsletteristä ja jäi pyörimään mielessä. Oletetaanko tosiaan nykymaailmassa, että vaikka se spesiaali ihminen puuttuisi elämästä, ystäviä on kaikilla? Ja jos näin on, miksi?

Itseäni edellä mainittu sitaatti lähinnä ahdistaa. Olen pienestä asti ollut ujo ja syrjäänvetäytyvä enkä esimerkiksi osannut katsoa ihmisiä silmiin ennen kuin pakotin itseni opettelemaan sen aloittaessani parikymppisenä opiskelun ammattikorkeassa. Ujoudesta olen onneksi päässyt suunnilleen eroon ja voin jutella täysin tuntemattomienkin ihmisten kanssa melkein mistä vain - mikäli toinen aloittaa keskustelun.

Koska mä en ole sosiaalinen ihminen, mulla ei ole koskaan ollut paljon kavereita ja ystäviä vielä vähemmän. Olen yrittänyt miettiä mistä se johtuu, mutta mitään tyhjentävää vastausta en ole löytänyt. Ilmeisesti olen sen tyyppinen ihminen, jota ihmiset eivät syystä tai toisesta halua tai uskalla lähestyä. Ehken hymyile tarpeeksi? Tai ehkä se johtuu perusnegatiivisuudesta ja surumielisyydestä, joita mulla kuulemma on vähän liikaa. Viimeisin seurustelusuhdekin kaatui mun päänsisäisiin ongelmiin (mm. negatiivisuus, tylsyys, ahdistus, pelko muutoksiin) ja ristiriitoihin.

Niin tai näin, Carrie-sitaatin kaltaiset jutut televisiossa ja lehdissä ärsyttävät ja saavat mut joka kerta tuntemaan itseni surkeaksi luuseriksi. Tottakai olen onnellinen niistä parista ystävästä, jotka mulla on, mutta kun näkee suht harvoin, muun ajan olen sitäkin yksinäisempi. Pahinta varmasti on se, että kukaan ei ymmärrä - eikä ketään ehkä edes kiinnosta ymmärtää - tätä loputonta yksinäisyyden tunnetta. Tahtoisin tehdä kaikkia kivoja juttuja ja olla iloinen, mutta yksin sitä yleensä jää kotiin masentumaan ja vihaamaan maailmaa. Olisikohan jossain joku yksinäisten kerho, johon voisin liittyä?

Voiko siitä puhua,
kun ei voi edes ajatella
Voiko siitä puhua
Muuten hymyillään ja toivotellaan hyvää jatkoa,
vaan illan tullen pelottaa
Ei ole ketään kelle soittaa
Viikate: Ei ole ketään kelle soittaa

Tagipilvi

Ahistaa Alelaarista Apulanta Baarissa Blogilista Blogimaailma Blogimiitti Cafe Brahe CBR Elämän pienet ilot Elixia Elokuvat Festarointi Forte Gina Tricot H&M Hetken parhaat Hiukset Homemade Ihkutus Ikävä Insinöörin uudet lelut Inspiraatio Intissä tapahtuu Itsepaljastuksia Jänskätys Jotain uutta Joulu Juhannus Jyväskylä Keikalla Kengät Kiire Kipeänä Kissat Klubi Kollaasi Kotikoti Kuumailmapallo Kysymysmerkkejä Lomilla Luettua Markkinat Motoristikirkko Muutoksia Netistä tilaaminen Night Club Marilyn Oma blogi Omakuva Päivän asu Pöh pah Polaroid Rakkaus Risteily Second hand Sitaatti Sivistävää StrawberryNET Tampere Tukholma Tuparit Turku Design Week Työt Uusi alku Väsyttää Vagabond Yksinäisyys