Julkaistu: Ke 04.06.2008 14:53
System of a Down - Toxicity [2001]
Välillä mietin valehteleeko Analytics väittäessään, että täällä käydään suunnilleen sata kertaa päivässä. Kommentteja jätetään vähän - ja yleensä nekin ovat samoilta henkilöiltä. Lukeeko näitä juttuja oikeasti joku? Omaksi iloksenihan mä tänne tarinoin, mutta käyntien ja kommenttien määrien ero ihmetyttää joka tapauksessa.
If you are single there is always one thing you should take out with you on a Saturday night… your friends
- Carrie
Tällainen lausahdus osui silmiin alkuviikosta sähköpostiin tupsahtaneesta ASOSin Sex and the City -aiheisesta newsletteristä ja jäi pyörimään mielessä. Oletetaanko tosiaan nykymaailmassa, että vaikka se spesiaali ihminen puuttuisi elämästä, ystäviä on kaikilla? Ja jos näin on, miksi?
Itseäni edellä mainittu sitaatti lähinnä ahdistaa. Olen pienestä asti ollut ujo ja syrjäänvetäytyvä enkä esimerkiksi osannut katsoa ihmisiä silmiin ennen kuin pakotin itseni opettelemaan sen aloittaessani parikymppisenä opiskelun ammattikorkeassa. Ujoudesta olen onneksi päässyt suunnilleen eroon ja voin jutella täysin tuntemattomienkin ihmisten kanssa melkein mistä vain - mikäli toinen aloittaa keskustelun.
Koska mä en ole sosiaalinen ihminen, mulla ei ole koskaan ollut paljon kavereita ja ystäviä vielä vähemmän. Olen yrittänyt miettiä mistä se johtuu, mutta mitään tyhjentävää vastausta en ole löytänyt. Ilmeisesti olen sen tyyppinen ihminen, jota ihmiset eivät syystä tai toisesta halua tai uskalla lähestyä. Ehken hymyile tarpeeksi? Tai ehkä se johtuu perusnegatiivisuudesta ja surumielisyydestä, joita mulla kuulemma on vähän liikaa. Viimeisin seurustelusuhdekin kaatui mun päänsisäisiin ongelmiin (mm. negatiivisuus, tylsyys, ahdistus, pelko muutoksiin) ja ristiriitoihin.
Niin tai näin, Carrie-sitaatin kaltaiset jutut televisiossa ja lehdissä ärsyttävät ja saavat mut joka kerta tuntemaan itseni surkeaksi luuseriksi. Tottakai olen onnellinen niistä parista ystävästä, jotka mulla on, mutta kun näkee suht harvoin, muun ajan olen sitäkin yksinäisempi. Pahinta varmasti on se, että kukaan ei ymmärrä - eikä ketään ehkä edes kiinnosta ymmärtää - tätä loputonta yksinäisyyden tunnetta. Tahtoisin tehdä kaikkia kivoja juttuja ja olla iloinen, mutta yksin sitä yleensä jää kotiin masentumaan ja vihaamaan maailmaa. Olisikohan jossain joku yksinäisten kerho, johon voisin liittyä?
Voiko siitä puhua,
kun ei voi edes ajatella
Voiko siitä puhua
Muuten hymyillään ja toivotellaan hyvää jatkoa,
vaan illan tullen pelottaa
Ei ole ketään kelle soittaa
Viikate: Ei ole ketään kelle soittaa
Julkaistu: Ti 27.05.2008 22:33
Crumbland - Should I Tell You? [2007]
Vietin viime yön kotikotona, äiti ja iskä tulivat tänään aamulla Ruotsin reissultaan. Miskaa (ylemmässä kuvassa) ei ollut näkynyt yli viikkoon, joten kierreltiin eilen illalla siskon kanssa pihapiirissä kissittelemässä. Oi sitä iloa, kun karvatassu lopulta löytyi! Ruoka maistui pojalle paremmin kuin hyvin, ja kainaloonhan toinen sitten tuli yöksi nukkumaan.
Sain eilen luettua loppuun Helen Fieldingin kirjan Olivia Joules ja ylivilkas mielikuvitus (engl. Olivia Joules and the Overactive Imagination), joka kaikessa uskomattomuudessaan sai välillä myös hihittelemään ääneen. Alussa bimbomainen Olivia muistutti turhan paljon Bridget Jonesia, mutta tarinan edetessä Oliviasta paljastui useita Bridgetistä eriäviä ominaisuuksia. Aika supernaiselta päähenkilö kyllä vaikutti.
No, kaikella on tarkoituksensa. Aina kun jotain tapahtuu, se johtuu kaikista muista asioista, joita maailmassa tapahtuu. Aina kun tekee päätöksen, ei olisi voinut tehdä mitään muuta, koska ihminen on mikä on ja kaikki aikaisemmat tapahtumat saivat tekemään juuri sen päätöksen. Ei siis ole mitään syytä katua mitään.
(suom. Inka Parpola)
Niinhän se taitaa mennä. Pitäisi muistaa nauttia jokaisesta päivästä niin kuin se olisi viimeinen, ei murehtia menneitä eikä kantaa huolta huomisesta. Kunpa yllä olevan pätkän vain muistaisi jokaisessa tilanteessa! Silloinkin kun tuhertaa itkua muistot mielessä, vanhoja juttuja ikävöiden.
P.S. Torstai-iltaan asti aikaa osallistua Mintun kesäkisaan!
Julkaistu: Ma 19.05.2008 23:12
Uusi viikko taas. Tänään on väsyttänyt ihan liikaa, edes aamuinen BodyPump ei saanut virtaa päälle. Töissä melkein nukahdin istualteen, toinen käsi näppiksellä (ctrl+C / ctrl+V / ctrl+A) ja toinen hiirellä. Olin kotona joskus kuuden jälkeen, sitten syöksyinkin jo siskon luokse kyläilemään. Sieltä kävellessäni kotiin ahdisti hetken niin, ettei meinannut henki kulkea, mutta onneksi se meni ohi. Koneelle istahtaessani pillahdin itkuun, kun yli pyyhkäisi mielettömän kova ikävä (jonka luulin jo kadonneen). Selkeästi pitäisi nukkua öisin enemmän ja/tai paremmin.
Lauantaina kävin siis UFFin euron päivillä, noiden hameiden (toinen on vähän ryppyinen, ups) lisäksi löysin vaaleansävyisen raidallisen kauluspaidan, joka tosin on aika jämptin kokoinen. Vasemmanpuoleinen hame on alun perin H&M-tavaraa, sen kohtalosta en vielä ole päättänyt. Lyhyemmäksi sitä voisi ehkä pätkäistä, kun tuo polvet peittävä mitta saa mut näyttämään ihan pätkältä. Oikealla olevassa hameessa oli kokomerkintä 150, aika pieni se kyllä onkin. Molemmilla sivuilla olevat vetoketjut saa auki (alla on siis kangas), jolloin hame on hieman väljempi lantiolta. Tykkään vetoketjuista!
Viime aikoina olen aina hetkittäin saanut aivan huisia inspiraatiopuuskia, joistakin jopa on syntynyt vähän jotain. Liian usein kuitenkin tunnen olevani niin eksyksissä elämäni suhteen, että kaikki tuntuu täysin mahdottomalta. Onko se vain sitä, etten mä oikeasti vielä(kään) tiedä mitä tahtoisin elämälläni tehdä? Vai onko se eron jälkeistä, uuden elämäntilanteen aiheuttamaa hämmennystä, joka katoaa ajallaan? Maailma on mulle avoin, täynnä mahdollisuuksia, mutta mä en osaa/uskalla käyttää niitä. Lukaisin viikonloppuna Kiti Kokkosen sähköpostiromaanin Terveisin Karo, josta tunnistin osittain myös itseni:
Silloin kun minulla oli parisuhde, olin sillä saralla onnellinen, mutta oma henkilökohtainen minäni kaipasi koko ajan jotakin. Tunsin usein olevani tyhjä ja etsin lakkaamatta jotain. - - - Parisuhde loppui, ja löysin itseni. - - - Nyt pitää itkeä parisuhteen perään. Mikään ei koskaan ole tarpeeksi. Niin lattealta kuin se kuulostaakin ja miljoona ihminen on sen jo todennut miljardiin kertaan: nykyajan ihmiselle mikään ei riitä. Ainakaan suurimmalle osalle. Ainakaan minulle. Aina pitää saada jotakin lisää.
- - - Miksi vaatekaapit ovat täynnä vaatteita? Mitä minä odotan ja kaipaan? Mikä on se tyhjiö ihmisen mielessä, jota täytyy koko ajan yrittää täyttää? Miksi ei voi aamulla herätä ja ajatella, että minä olen nyt tässä ja tämä on hyvä päivä? Miksi odottaa ja olettaa yleensäkään yhtään mitään?
Mä odotan ja kaipaan koko ajan jotain, mutta en oikeastaan edes tiedä mitä. Ehkä sitä, että jotain mullistavaa tapahtuisi. Että elämä taas jatkuisi, jollain tapaa uudenlaisena. Kunhan tapahtuisi edes jotain.
Julkaistu: Ke 14.05.2008 23:30
Apulanta - Kiila [2005]
Soitin pitkästä aikaa rakkaalle ystävälleni Akkikille ja puhelu venyikin lopulta tunnin mittaiseksi. Oli ihana jutella taas! Akkiki on mun elämässä yksi niitä ihmisiä, joiden kanssa tunnen olevani samalla aaltopituudella. Harmi, kun ei asuta lähempänä. Samassa maassa onneksi sentään. :)
Tänään vietin 6 h töissä polkupyörien tuotekorttien parissa, sama jatkuu huomenissa. Näen ensi yönä varmaan uniakin fillareista… Alkuillasta kävin äipän kanssa kahvilla (ja teellä) Cafe Brahessa, jaettiin mustaherukkainen kakkupala, jossa taisi olla valkosuklaata päällä. Mä en yleensä herukoista pahemmin välitä, mutta Cafe Brahen tuotos oli yllättävän namia. Suosittelen.
Jumahdin sitten kuuntelemaan Kiilaa, en muistanutkaan miten hieno levy se on. Upeita biisejä osuvilla sanoituksilla. Tänään vuorossa pari pätkää kappaleesta Usko (yksi suosikeistani sekin):
Hei
Kaunista huomenta
Huolimatta kaikesta
Kuten oikeudesta
- - -
On
valintas yksin sun
Sun voimastas jotain muuttuu
jos vain tahdot niin
Sydämes tuntee sut paremmin kuin uskoisitkaan
Sain pari kohtaa tehtyä todo-listastani, joten voin mennä nukkumaan hyvillä mielin. Huomenna sitten muiden hommien pariin, jotta saa taas viivata kohdan tai kaksikin yli listasta. (Olenkohan lista-addikti? Niitä vaan on niin kiva kirjoittaa…)
Julkaistu: Ti 13.05.2008 23:18
Leonard Cohen - The Essential [2002]
Viimeiset kaksi päivää olen juossut pää kolmantena jalkana paikasta toiseen, mutta silti tuntuu, etten ole saanut mitään aikaiseksi. Olisi vaikka mitä tehtävänä eikä mitään tule oikeasti tehtyä. Mihin tunnit - ja päivät - oikein katoavat?! Koneellakaan en ole ehtinyt istua kuin hetken tai pari.
Tänään olin aamulla ensitöikseni Elixiassa EasyXycling-tunnilla, jotenkin tuntui tosi iisiltä eikä tullut edes kunnolla hiki. Loppupuolella alkoi lihaksissa tuntua eilinen BodyPump, joten ehkä sen takia en sitten polkenut ihan täysillä. Huomenna taidan pitää vapaapäivän treenistä, jospa lihaskipu tästä asettuisi.
EasyXyclingissä yksi biisi oli yksi suosikeistani Apulannan Kiila-albumilta, kappale numero 5 eli Armo. Kuuntelin kyseistä levyä paljon joskus ekoina opiskeluvuosina Jyväskylässä, erityisen hyvin levy toimi lenkkeilymusiikkina (kuten myös Apiksen uudempi, Eikä vielä ole edes ilta). Kiilaa ei ole hetkeen tullut kuunneltua, mutta tämän päiväisen jälkeen taidan laittaa levyn seuraavaksi soittimeen. Armo sopii paremmin kuin hyvin mun tämän kevään fiiliksiin:
Minut ympäröin tyhjyydellä
jotta voisin nähdä
Jotta oppisin itse mitä tunnen
Ja tietäisin sen
Nyt on mentävä yksin
Kulkee pitää ilman varjoo
Osan jäätävä taakse
jotta toinen voi loppuun löytää
Tätä hetkeä kartoin
Tätä väistin
Tätä niin pelkäsin
Sen on tultava loppuun
Nyt on aika
Viimeiseen tiimaan
Tähän päättyy paljon hyvää
Paljon kaunista
Jonka raajat kuolleet on
Tän täytyy mennä näin
Vaikka tahtoisin kieltää
koittaa säilyttää
Mutta tiedän et on turhaa
Armoo viivyttää
Kuukaudet Jyväskylästä lähdön jälkeen ovat opettaneet mulle paljon niin elämästä kuin itsestänikin. Vaikka olin pitkään varma siitä, että tein elämäni pahimman mokan lähtemällä, olen huomannut sen olleen juuri oikea ratkaisu sen hetkiseen tilanteeseen. Aina ei mee nallekarkit tasan, mutta onneksi tulee uusia juttuja, jotka pyyhkivät pois vanhat murheet ja pettymykset.
