Only this moment holds us together
Löysin kaapista vanhan polaroid-kameran, pitihän sitä käydä vähän testailemassa. Aurinko paistaa ja lämpöasteitakin on kiitettävästi, harmi vain kun tuuli on aika kova. Tänään on jotenkin tosi mitäänsanomaton olo, ihan kuin en olisi ollenkaan elossa. Katselen maailmaa ja itseäni ikään kuin ulkopuolisena enkä ole läsnä tässä ja nyt. Kaipaan jonnekin pois, mutten tiedä mihin. Mulla taitaa olla loppumaton tyytymättömyys paikkoihin, koska kaipaan aina jonnekin muualle kuin missä olen.
Sain vihdoin (aloitin muistaakseni maaliskuussa ja lukeminen on ajan puutteen takia jäänyt) luettua loppuun Karo Hämäläisen romaanin Kuudes askel, jonka olen joskus aikaa sitten ostanut jostain tarjouskorista kirjahyllyäni täyttämään. Positiivinen lukukokemus, pidin erityisesti kirjan toisistaan erillään olevista henkilöhahmoista, joissa kuitenkin oli havaittavissa tiettyä samanlaisuutta.
- - ihmisten suurin ongelma on, että he eivät ole varmoja siitä, mitä haluavat ja tuntevat, etteivät tiedä mistään mitään, itsestään varsinkaan, eivätkä sitä, mitä elämä on, kun kaikki kelluu ja vaappuu ympärillä sattumanvaraisesti, voi muuttua hetkessä toiseksi.
Yllä oleva pätkä pysäytti mut hetkeksi, tuntui niin omaan elämään sopivalta. Kuluneen (vaikean) kevään aikana olen useasti pohtinut, miten elämä oikeastaan rakentuu. Onko jokaisella ihmisellä etukäteen määrätty kohtalo, joka tuo tullessaan juuri sitä mitä pitääkin, vai onko kaikki pelkkää sattumaa? Muuttuuko elämän suunta vain silloin, kun ihminen sattuu olemaan oikeassa paikassa oikealla hetkellä? Ajoitus on kuitenkin tärkeässä osassa, sillä on todellakin hetkestä kiinni, tapahtuuko jotain vai jääkö tapahtumatta. Jollain tasolla uskon kohtaloon, mutta toisaalta tuntuu turhauttavalta ajatella, ettei ihmisellä itsellään olisi mitään vaikutusta omaan elämäänsä. Joskus asioiden ei vain voi antaa olla, vaan ohjat on otettava omiin käsiin. Tai ehkä kohtalolla on käpälänsä pelissä siinäkin, millaisia päätöksiä ihminen tekee ja milloin.
