Kohta kaikki muuttuu taas

Kat DeLuna - 9 Lives [2007]

Neljän päivän viikko oli ihanan lyhyt ja parin raskaamman viikon jälkeen ihanan kevyt. Tiistaina meillä oli suojelukoulutusta, käytiin mm. kyynelkaasukopissa testaamassa suojanaamareiden tiiveys. Heitettiin myös muutaman kilometrin lenkki tst-varustuksella, jalassa maihareiden sijasta kumisaappaat. Mun jalat eivät ainakaan tykänneet, takaisin yksikköön tultaessa jalat olivat paljon kipeämmät kuin esim. 22 km marssin jälkeen.

Tiistaina mun pari viikkoa oikutellut jalka kipeytyi sen verran, että keskiviikkoaamulla painelin veksiin. Elämää vaikeutti myös edelliseltä viikolta mukaan tarttunut yskä, joka piti mua tehokkaasti öisin hereillä ja lisäksi juostessa läjäytti limaa kurkkuun niin ettei henki meinannut kulkea. Kolmen tunnin odottelun jälkeen lähdin takaisin yksikköön parin lääkepussukan kera, loppuviikoksi hoitsu löi mulle VMTL:ää (vapautus marssi-, taistelu- ja liikuntakoulutuksesta) ja käski tulla ensi viikolla uudestaan jos ei helpota. Jalka on ollut parempi, yskää on edelleen mutta pystyn sentään jo nukkumaan öisin. Mä en kyllä voi käsittää miten jotkut vemppaavat vapaaehtoisesti, on se sen verran turhauttavaa! Olin kolme päivää vemppana ja viimeisenä päivänä lojuminen oli niin tylsää, että seurasin pari tuntia loppujoukkueen jalkapallopeliä sekä siivosin tupaa vaikkei olisi tarvinnut. Ainoa positiivinen asia vapautuksessa olemisessa on se, että aamulla saa rauhassa laittaa varustuksen ja punkan kuntoon.

Päästiin torstaina pitkästä aikaa sotkuun (viestissä ei vapaa-aikaa ole tainnut kolmannen viikon jälkeen pahemmin näkyä), kun Porilaisaukiolla oli VMTK:n (= Varusmiestoimikunta) järjestämä viihdeilta. Kyseessä oli Kristiina Braskin keikka, aika erilaiselta tyttö kuulosti livenä kuin levyllä. Kameraa mulla ei ollut mukana, mutta kännykällä yritin ikuistaa keikan loppupuolen tunnelmaa:

Kävin eilen kotikotona saunomassa ja särmäämässä barettia, ensi viikolla on vala ja baretti saisi olla mahdollisimman nätti silloin. Ensi viikonloppuna onkin pidempi loma, kun perus VLV:n (= viikonloppuvapaa) perään on vielä HL. Sen jälkeen sanotaan heiheit p-kaudelle ja aloitetaan jatkokoulutus kukin omalla tahollaan, mä siis AUKissa. P2-kokeen mukaan olisin sopimaton johtajaksi, mutta pääsin kuitenkin AUKiin, koska sinne halusin. Kaikkien muiden arvostelukohtien mukaan tosin olisin oikein sopiva johtajaksi, tiedä sitten mitä mä oikein P2:ssa olin vastaillut. RUK-haaveet taisi kaatua tähän, mutta en anna sen haitata - pääasia, että saan jonkun johtajakoulutuksen.

Kohta voisin piipahtaa vähän kaupoissa tutkailemassa digikameratarjontaa. Mulla on jo pitempään ollut tarkoituksena hankkia joku kiva pikkupokkari, jota voisi kantaa taskussa tilanteessa kuin tilanteessa. Vedenkestävä kamera voisi olla kätevä, sellaisia on ainakin Pentaxin ja Olympuksen mallistoissa. Täytyypä hieman tutkailla netistä kokemuksia ja vinkkejä ennen kuin mitään oikeasti menen ostamaan.

Rajapisteen takana kysymykset odottaa

Paris - Secrets On Tape [2005]

Perjantaina käytiin iskän kanssa tsekkaamassa, oliko 15 km päässä kotikotoa havaittu pörröinen kissa meidän Miska. Ei ollut. Hyvin samantyyppinen kyllä MUTTA: hieman kookkaampi, väritykseltään punertavampi eikä valkoista melkein yhtään ja lisäksi nenässä oli valkoinen säännöllinen kolmio toisin kuin Miskalla. Rakas karvatassumme pysyttelee siis edelleen kadoksissa ja etsinnät jatkuvat.

Kissareissun jälkeen lainasin porukoiden autoa ja lähdin kaverini M:n luokse. Pitkästä aikaa, viimeksi oltiin nähty joululomalla - miten sitä aina muka onkin niin kiirettä, että näkeminen vain lykkääntyy ja lykkääntyy?

Äkkiä pari tuntia hujahtikin jutellessa ja siinä sivussa kissoja kuvatessa. M:n huushollissa vilistää yhteensä 5 naukujaa, yllä niistä kaksi. Kotiin (kotikotiin siis) tulin joskus yhdentoista pintaan, matkalla piti pysähtyä ottamaan kuva upeasta iltataivaasta:

Perjantain ja lauantain välisen yön koisin kerrankin kunnolla, oli ihana nukkua niin pitkään kuin unta riitti. Iltapäivällä kävin äitin kanssa kaupassa ja samalla reissulla piipahdettiin myös paikallisella kirpparilla. Siellä on aina hauska kierrellä, kun yhtäkkiä jostain tupsahtaa kissa - joka tällä kertaa veti sikeitä kerällä eräässä nojatuolissa. Löytöjä en tehnyt muuta kuin punaisen Muumi-kuvioisen t-paidan, eurolla lähti mukaan. Kuvaa tulossa mahdollisesti joskus myöhemmin, jos jaksan/muistan.

Mansikoita omasta puutarhasta.

Pian voisi ruveta suunnittelemaan lähtöä takaisin Turkuun. Illalla ajattelin mennä Elixiaan ja paria nettiprojektia pitäisi viedä eteenpäin. Kämppäkin kaipaisi siivousta vielä ennen inttiin lähtöä. Aamuja siviilissä enää 8, hui!

Only this moment holds us together

Löysin kaapista vanhan polaroid-kameran, pitihän sitä käydä vähän testailemassa. Aurinko paistaa ja lämpöasteitakin on kiitettävästi, harmi vain kun tuuli on aika kova. Tänään on jotenkin tosi mitäänsanomaton olo, ihan kuin en olisi ollenkaan elossa. Katselen maailmaa ja itseäni ikään kuin ulkopuolisena enkä ole läsnä tässä ja nyt. Kaipaan jonnekin pois, mutten tiedä mihin. Mulla taitaa olla loppumaton tyytymättömyys paikkoihin, koska kaipaan aina jonnekin muualle kuin missä olen.

Sain vihdoin (aloitin muistaakseni maaliskuussa ja lukeminen on ajan puutteen takia jäänyt) luettua loppuun Karo Hämäläisen romaanin Kuudes askel, jonka olen joskus aikaa sitten ostanut jostain tarjouskorista kirjahyllyäni täyttämään. Positiivinen lukukokemus, pidin erityisesti kirjan toisistaan erillään olevista henkilöhahmoista, joissa kuitenkin oli havaittavissa tiettyä samanlaisuutta.

- - ihmisten suurin ongelma on, että he eivät ole varmoja siitä, mitä haluavat ja tuntevat, etteivät tiedä mistään mitään, itsestään varsinkaan, eivätkä sitä, mitä elämä on, kun kaikki kelluu ja vaappuu ympärillä sattumanvaraisesti, voi muuttua hetkessä toiseksi.

Yllä oleva pätkä pysäytti mut hetkeksi, tuntui niin omaan elämään sopivalta. Kuluneen (vaikean) kevään aikana olen useasti pohtinut, miten elämä oikeastaan rakentuu. Onko jokaisella ihmisellä etukäteen määrätty kohtalo, joka tuo tullessaan juuri sitä mitä pitääkin, vai onko kaikki pelkkää sattumaa? Muuttuuko elämän suunta vain silloin, kun ihminen sattuu olemaan oikeassa paikassa oikealla hetkellä? Ajoitus on kuitenkin tärkeässä osassa, sillä on todellakin hetkestä kiinni, tapahtuuko jotain vai jääkö tapahtumatta. Jollain tasolla uskon kohtaloon, mutta toisaalta tuntuu turhauttavalta ajatella, ettei ihmisellä itsellään olisi mitään vaikutusta omaan elämäänsä. Joskus asioiden ei vain voi antaa olla, vaan ohjat on otettava omiin käsiin. Tai ehkä kohtalolla on käpälänsä pelissä siinäkin, millaisia päätöksiä ihminen tekee ja milloin.

Oma versioni Miu Miu -hameesta

Tulin eilen siskon kyydillä kotikotona käymään, ilta meni pihalla äidin apuna touhuillessa ja päättyi saunomiseen. Uima-altaaseen en vielä uskaltautunut, sitten menen kyllä heti kun tämä flunssa on kokonaan ohi. Mulle iski jo eilen inspiraatio tehdä hame, mutta saunan jälkeen ei enää jaksanut edes ajatella asiaa. Tänään äiti etsi kaapista joitakin kankaita ja hameeksi päätyi lopulta musta satiinimainen kangas. Lopputulos on tällainen:

Tuon tyyppistä hametta on näkynyt useammassakin blogissa, omani tein Alman ohjeiden mukaan. Malli oli helppo tehdä jopa mulle, jolla yleensä on peukalo keskellä kämmentä mitä käsitöihin tulee (olin peruskouluajan teknisissä töissä). Pari pientä mokaa tuli tehtyä, mutta niitä tuskin havaitsee muuta kuin todella läheltä tarkasteltuna.

Äiti löysi jostain kaapin kätköistä sinikukallisen mekon, jota mä ja/tai sisko käytettiin joskus ehkä vuosituhannen vaihteessa. Mekko yllättäen mahtui mun päälle, tai no onhan se aika tiukka lantion kohdalta. Nyt mietin voisinko käyttää mekkoa kesällä vai meneekö se tiukkuudellaan jo mauttomuuden puolelle.

Kevätaurinko ja lämpimät kelit ovat kyllä jotain niin parasta! Kissojakin olen kuvaillut pitkästä aikaa, kun ne viihtyvät pihapiirissäkin eivätkä ole koko ajan jossain liesussa tai sisällä nukkumassa. On ne vaan niin suloisia mussukoita kumpikin.