Deathrical @ S-Osis 19.2.2010

Perjantaina ehdin reissun jälkeen hengähtää muutaman tunnin, kunnes Feline pölähti paikalle ja lähdettiin taas liikenteeseen. Suuntana oli S-Osis, jossa keikan heitti illan aikana yhteensä kolme bändiä. Ensimmäisenä lauteille nousi Deathrical, joka oli syy meidän paikallaoloon – siskon kavereita osa bändin jäsenistä meinaan.

Kamera räpsyi ahkerasti keikan ajan, ensimmäistä kertaa leikittelin suurilla ISO-luvuilla ja jälki yllätti mut täysin. Olin jotenkin ajatellut, että kuvat olisivat luvattoman rakeisia, mutta ainakin keikkakuvissa pieni rakeisuus toi pelkästään mukavan lisän kuviin. Alla näkyy ISO1600:n jälkeä, pystykuvat muutin mustavalkoiseksi kuvankäsittelyssä. Runkona siis vanha tuttu D70s 35mm f/1.8 -objektiivilla varustettuna, aukko kuvissa juurikin tuo suurin f/1.8 ja suljinaika suunnilleen 1/20 sekuntia.

Deathricalin keikan jälkeen siirryttiin istuskelemaan vielä joksikin aikaa, hetken päästä aloittikin sitten jo seuraava bändi. Puolenyön maissa mä aloin olla ihan sippi ja kun siskollakin oli vielä ajomatka Saloon edessä, alettiin tehdä lähtöä jo hyvissä ajoin. Viimeinen keikka jäi siis kuulematta, mutta eipä siinä mitään – ihan hauskaa oli joka tapauksessa. Mä en ole vieläkään uskaltanut meikata silmiä laserleikkauksen jälkeen, joten perjantai-illan lookin täydensin punaisilla huulilla ja toimi omasta mielestä ihan hyvin. Hyvin muuten tuo puna pysyi huulilla eikä edes sotkeentunut millään tavalla muutaman tunnin aikana, toimiva tapaus siis.

(Kuvat © Jose & Feline.)

Maanantai taas saapuu aivan liian aikaisin kai

Edellisestä päivityksestä on jälleen viikko, pöh. Asiaa olisi kovastikin, mutta kun ei missään välissä tunnu olevan aikaa saada sitä kirjalliseen muotoon tänne blogin puolelle. Viikko meni tiistaita lukuun ottamatta töiden parissa, iltavuoroviikolla ei ikinä ehdi tehdä muuta kuin nukkua ja käydä töissä. Illalla väsyttää aina pirusti ja aamulla tulee vitkuteltua heräämisen kanssa niin, ettei ennen töihin lähtöä sitten ehdikään tehdä muuta kuin syödä ja käydä suihkussa/kaupassa tms. Toisaalta hyvähän se vaan on, että töitä toistaiseksi riittää.

Tasan viikko sitten lauantaina oli tosiaan Apulannan keikka Klubilla. Oltiin kumpikin selvinpäin liikenteessä, mikä sinänsä oli huono vaihtoehto – känniääliöt ärsyttää kahta kauheammin kun on itse vesiselvä. Tällä kertaa pääosan örveltäjistä muodosti nuoremmat kuulijat, mutta mukaan mahtui pari vanhempaakin rasittavaa tapausta – tietystikin juuri siinä meidän lähistöllä. Katosivat onneksi paikalta keikan puolivälin paikkeilla, ei tullut ikävä. Alan olla vahvasti sitä mieltä, että keikoilla ei pitäisi myydä alkoholia lainkaan tai vaihtoehtoisesti ikäraja olisi jotain tyyliä 20-35… Vaikka taitaa niitä örveltäjiä löytyä ihan jokaisesta ikäluokasta. Mä en vaan jaksa käsittää, miksi joku lähtee keikalle kännäämään – musiikkiahan sinne mennään kuuntelemaan.

Hur som helst, keikka oli hyvä ja jatkossa täytyy kyllä käydä useammin Apista kuuntelemassa muuallakin kuin festareilla. Setti sisälsi mun mielestä yllättävän vähän biisejä uusimmalta albumilta, jotenkin olisin kuvitellut niitä esitettävän useammankin kappaleen verran. Vanhoista mieltä lämmitti erityisesti Teit meistä kauniin, Armo ja Maanantai, joista viimeiseksi mainittu soitettiin ihanassa keltapunaoranssissa valaistuksessa (kuva alla). Kuvamateriaalia ei pahemmin tullut näpsittyä: sijaintimme lavaan nähden ei ollut paras mahdollinen, joten päätin kerrankin ihan oikeasti keskittyä keikkaan enemmän kuin kuvaamiseen.

Niin kirjoitin liikaa eilen taas
Kirjoitin sulle uudestaan
Pitäisi muistaa uskaltaa
Pitäisi muistaa yrittää

Raha kai aina ratkaisee
Odotus viimein palkitsee
Lajinsa parhaat selviytyy
Kun maailma toisin järjestyy

Tie pelastaa
Tie pelastaa jos uskaltaa
Tie pelastaa jos vaihtaa suuntaa

Maanantai taas saapuu aivan liian aikaisin kai
On liian helppoo olla onnellinen
Minä tiedän kyllä sen
Minä tiedän kyllä sen miltä tuntuu

Niin metsä vastaa kun sitä kynnetään

Eilen oli vihdoin se odotettu päivä ja aika suunnata askeleet kohti Klubia. Oltiin siskon kanssa sen verran ajoissa paikalla, että kuultiin about puolet lämmittämässä olleen Monsteriserin keikasta. Ei ihan mun makuun se bändi, mutta onneksi illan pääesiintyjää odotellessa ehti hyvin tutustua fanituotteisiin. Kirjailtulla Viikate-logolla varustettu kravatti houkutti kovasti, mutta tällä kertaa mukaan lähti ainoastaan heijastin (Viikate-logolla totta kai) talven pimeitä iltoja valostuttamaan.

Yhdentoista jälkeen rämähti vihdoin Haaskalinnut saalistaa soimaan ja hetken kuluttua lava täyttyi Viikatteen pojista – vai pitäisiköhän tässä kohtaa puhua jo miehistä? Olin etukäteen tuumaillut, josko nyt uuden levyn myötä keikka alkaisikin Kouvostoliiton laulun säkeillä, mutta ei sentään vaan ihan entiseen malliin mentiin alku. Setti kuitenkin oli aika erilainen kuin kesän festareilla, mutta oli hienoa kuulla kerrankin vähän eri biisejä (mm. Piispa ja minä, Kaunis kotkan käsi) livenä. Ja uuden levyn kipaleet, ne olivat kyllä mahtavia liveversioinakin! Suursuosikkiani Kuu Kaakon Yllä jouduin tosin odottamaan viimeiseen asti – oli nimittäin keikan päätöskappale – eikä toista suosikkiani Äärellä avoimen maan kuultu lainkaan, mutta jälkimmäinen ei nyt ehkä olekaan se kaikista toimivin livebiisi.

Kaiken kaikkiaan oli hieno keikka, vaikka yleisöstä voisi sanoa muutaman negatiivisen sanan. Meidän ympärille sattui osumaan turhan monta liikaa alkoholia nauttinutta kuuntelijaa, mikä hieman vähensi fiilistä. En vain jaksa ymmärtää ihmisiä, jotka tulevat keikoille ympäripäissään (tai juovat paikan päällä itsensä siihen kuntoon) niin että tuskin muistavat seuraavana päivänä kuulleensa livemusiikkia. Varsinkin Viikatteen keikoilla näkyy aina sellaisia yli 40-vuotiaita faneja (99-prosenttisesti miehiä), jotka örveltävät humalaisina yleisön seassa ja aiheuttavat suurta vittuuntumista kanssaihmisissä. Tai no en mä muista voi varmaksi sanoa, mutta itseä ainakin ärsyttää sellainen meininki. Jos on pakko vetää lärvit, niin sopii sitten pysyä jossain taka-alalla eikä huojua ja heilua ihmismassassa toisiin törmäillen.

Kulta oli ihana ja haki meidät keskustasta yöllä, ettei tarvinnut viileässä syysyössä talsia kotiin. Tuntui muuten todella kylmältä silloin yöllä! Sisko oli meillä yökylässä ja tänään käytiin juomassa kupposet kuumaa Cup & Pint -nimisessä mestassa samalla reissulla kun oltiin vastassa siskon poikaystävää rautatieasemalla. Vaniljakaakao olisi ollut parempi kermavaahdon kera, mutta hyvältä se maistui ilmankin. Ilta vierähti serkkujen synttäreillä Liedossa, oli kiva nähdä sukulaisia taas. Kultakin kesti urheasti kaiken sen kovaäänisen kälätyksen, mitä meidän suvulla on taipumus harrastaa aina samaan tilaan päätyessämme… Ostettiin muuten serkuilta pois ylimääräiset SingStarin mikrofonit, nyt ei muuta kuin peli tai pari hankintaan ja lauleskelemaan. En mä mitään laulaa osaa, mutta joskus tuli todettua, että SingStar on ihan hauska peli laulutaidottomuudesta huolimatta.

Regina – Puutarhatrilogia [2009]

Take me home

Viime yönä oli töissä sen verran hiljaista, että meidät vuokraihmiset laitettiin jo kahdelta kotiin. Samoilla linjoilla mennään myös tänään, sillä ensi yön vuoro peruttiin jo etukäteen. Loppuviikostakaan tuskin tulee työtarjouksia eli nyt vain on pidettävä peukkuja, että ensi viikolla vilkastuu. Damn, just ehdin päästä töiden makuun.

Seuraavaksi on aika palata hetki taaksepäin, tarkalleen ottaen 19. päivään pian loppuvaa kuuta – ja Nighwishin keikkaan Helsingissä. Oltiin paikalla samoihin aikoihin kun Apocalyptica aloitti lämmittelykeikkansa, ja omalla kohdallani ilta alkoi oikein kunnon ketutuksella. Mulla oli digipokkari laukussa, sillä ajatuksissa oli ottaa siskoskuva ennen keikkaa, eikä viimeksi Nightwishin Hartwallin keikalla laukkuja mitään läpikotaisin tongittu. Tällä kertaa oli toisin: laukun sisältö käytiin tarkkaan ja hartaudella läpi, samoin jokaisen sisälle pyrkijän kroppa. Eihän sitä kameraa sitten saanut viedä sisään lainkaan vaan piti jättää narikkaan. Kumpikohan tällaisen säännön oli mahtanut tehdä, Hartwall Areena vaiko artisti itse? Kummalliselta se tuntuu, koska eihän tuollaisella pikkupokkarilla saa keikkaolosuhteissa muuta kuin tärähtäneitä ja rakeisia otoksia, joista ei taatusti ole muuta iloa kuin muisto kuvan ottajalle paikalla olemisesta. Viimeistään siinä kohtaa, kun Hietala kehoitti yleisöä antamaan valoa “kaikilla sytkäreillä, kännyköillä ja kameroilla” kirosin Hartwallin mielessäni kauimpaan hevonkuuseen. Järkkäritkin ottivat homman ihan tosissaan, eräs lähistöllä istuva kaveri nimittäin heilutteli kännykkää valona ja järkkäri tuli osoittelemaan lampulla kihisten, että “nyt se kamera pois, täällä on kuvaaminen kielletty”. o_O

Kuva © Toxic Kitten

No, sisään päästiin joka tapauksessa ja Apocalypticaakin kuunneltiin ehkä viimeisen vartin verran. Nightwish aloitti ajallaan eikä bändien välissä näin ollen ollut liian pitkää taukoa. Keikka alkoi 7 Days To The Wolves -biisillä, minkä jälkeen tuli niin kappaleita uusimmalta Dark Passion Play -levyltä kuin myös bändin vanhempaa tuotantoa. Uudet biisit menivät kyllä, mutta vanhat kuulostivat auttamatta laimeilta verrattuna Tarja Turusen versioihin. Pahin oli ehdottomasti Walking In The Air, Olzonin ääni ei yksinkertaisesti taipunut riittävästi kyseiseen kappaleeseen. Ikisuosikkini Ever Dream ja Wishmaster olivat setissä ehdottomasti plussaa, mutta uusimman levyn paljon soitetun Bye Bye Beautifulin puuttumisesta annan ison miinuksen.

Kaiken kaikkiaan Nightwishin parivuotisen kiertueen päätöskeikka oli hyvin erilainen kokemus kuin vastaava tapahtuma syksyllä 2005. Entisessä Nightwishissa Tarja Turunen oli kuningatar, johon yhtyeen vetovoima hyvin pitkälti perustui. Nykyinen Nightwish on olemukseltaan täysin erilainen, ja Olzon vaikuttaa enemmänkin pirteältä partiotytöltä jammaillessaan ympäri lavaa laulamisen lomassa. Vielä esiintyjääkin enemmän risuja saa esiintymispaikka, harkitsen vakavasti ryhtyväni boikotoimaan Hartwallia viimeiseen asti. Kameraepisodin lisäksi laittoi ketuttamaan se, ettei joka puolelta katsomoa oltu varmistettu näkyvyyttä lavalle. Meillä oli paikat suhteellisen samassa kohdassa kuin edelliselläkin kerralla, jolloin yläkatsomosta oli täydellinen näkyvyys sekä lavalle että screeneihin. Tällä kertaa näkyvyyttä kuitenkin peitti korkea “pylväs” kaiuttimia, minkä takia esimerkiksi Olzonista näkyi vain vilahdus silloin tällöin. Sen olisi vielä kestänyt mikäli screenit olisivat korvanneet menetyksen, mutta ei: screenit oli suunattu niin, ettei meidän paikkojen kohdalta nähnyt niistä kumpaakaan. Keskellä hallin kattoa roikkui iso möhkäle täynnä screenejä joka suuntaan, mutta sehän ei tietystikään ollut käytössä. Olisi mielenkiintoista tietää miksi ei, ja vielä mielenkiintoisempaa olisi tietää minkälainen taliaivo ei varmista sitä, että kaikkialta näkee artistin edes jollakin tapaa.

Kuva © Toxic Kitten

Niin että kiitos vain keikkakokemuksesta, Nighwish ja Hartwall Areena! Tämän syyskuisen lauantai-illan seurauksena tuskin menen enää Nightwishia katsomaan muuta kuin festareilla (ja silloinkin vain jos siellä on samana päivänä muita mielenkiintoisia esiintyjiä) sekä harkitsen kahdesti ennen kuin astun uudestaan jalallani Hartwallille. Muiden keikalla olleiden kommentteja otetaan mieluusti vastaan.

Nightwish – Century Child [2002]

Eräs kaunis päivä kaikki käy kuin tanssi päällä ruusujen

Lauantaiseen keikkaan palaan myöhemmin tällä viikolla, nyt en ehdi enkä kykene muodostamaan sellaista tekstiä aiheesta kuin tahtoisin. Reissusta kuitenkin sen verran, että jätettyämme auton Pasilan asemalle junailtiin itsemme kaupungille pariksi tunniksi. Siskon kanssa kierrettiin kauppoja lähinnä Forumissa, josta löysin erään pitkään ja kaikkialta etsimäni asusteen. Mahtava H&M menin ketjurannekoru on vilahtanut yhdessä jos toisessakin blogissa, minkä seurauksena olen kironnut lähiseudun Henkkamaukat kun kyseistä korua ei niiden valikoimissa ole näkynyt. Onneksi osuin paremmille apajille vielä hyvän sään aikana!

Ketjurannekoru siis H&M:ltä hintaan 4,95e. Tuossa kuvassa näkyy toinenkin uudehko rannekoruhankinta, palloniittikoru lähti mukaan Lindexin lasten osastolta vajaalla neljällä eurolla. Kerrankin tuollainen rannehässäkkä on tarpeeksi pieni eikä jää liian väljäksi mun ranteeseen. Yksirivinen niittirannekorukin houkuttelisi, mutta toistaiseksi olen sen jättänyt kauppaan.

Tänään olin töissä aamuvuorossa, huomenna sama juttu. Yllättävän helpolta tuntui herätys aamuneljän jälkeen, nyt tosin väsyttää jo aika hyvin. Ei muuta kuin illalla ajoissa nukkumaan niin ehkä huominenkin sujuu ongelmitta. Ainakin näin alussa työ tuntuu mielekkäältä ja mulle oikeastaan aika passelilta, vaikkei sinänsä ole lähelläkään omaa alaa. Toisinaan taitaa olla ihan paikallaan vaihtaa alaa, edes joksikin aikaa. Töiden jälkeen käväisin kaupungilla, sillä sisko soitti eilen ja pyysi hakemaan mua muutaman kappaleen tällaisia:

Viikate heittää keikan Klubilla lokakuussa ja sinne siis suunnataan siskon kanssa. Viikatteen uusin lätty Kuu Kaakon Yllä tipahti tänään postiluukusta ja onkin pyörinyt soittimessa siitä saakka. Kesän keikoillakin kuultu Viina, terva & hauta taitaa olla levyn menevin raita, kieltämättä aika loistovalinta levyn ekaksi singleksi.

(Silmälasit Miu Miu / jättihuivi ja vakosamettijakku vuosien takaa H&M Divided / pinssit sieltä täältä / trikoopaita Object Collectors Item / farkut Only / ikivanhat tennarit Adidas.)

Kotimatkalla pysähdyin räpsäisemään syksyisen omakuvan, mukavasta teinivinkkelistä tietysti. Aurinko paistoi ihanasti ja suht lämpimästikin, pikkasen tahtoi tulla kuuma jakun ja huivin kanssa. Vaikka ei näissä keleissä kyllä mitään vikaa ole, aurinkoiset syyspäivät voittavat aina harmaan sadeilman. Loppuun vielä eilen naurattanut kuva: pehmopossupulleroni Chloé kävi pesulla pyykkikoneessa ja hihittelin possun pörröistä ulkomuotoa hyvän tovin. :)

Viikate – Kuu Kaakon Yllä [2009]