Got Carried away

Kävin vihdoin katsomassa Sex and the City -elokuvan, ihan viihdyttävä kahden ja puolen tunnin paketti. Mua leffat onnistuvat harvoin itkettämään (poikkeuksena Leijonakuningas), mutta tällä kertaa kyyneleet kävivät polttelemassa silmänurkkia. Pätkässä kun oli joitakin kohtauksia, jotka tuntuivat olevan heijastumia omasta elämästäni.

Sex and the City nostatti mieleen yhden kysymyksen: luovutinko mä edellisessä suhteessa liian helposti? Olisinko mä voinut tehdä jotain toisin, ettei mun olisi tarvinnut lähteä? Tiedän, ettei mun päätös ollut mikään hetkellinen mielenhäiriö, mutta silti asia mietityttää. Välillä pelottaa aivan mielettömästi ajatus, että se olisikin ollut elämäni rakkaus, jonka olen nyt lopullisesti menettänyt… Samanlaisia ajatuksia on pyörinyt päässä erosta lähtien ja välillä olo on ollut todella toivoton ja turhautunut, kun ei ole ollut mitään tehtävissä asioiden korjaamiseksi. Tässä on ero elokuvien ja tosielämän välillä - elokuvissa virheiden korjaaminen on mahdollista, elävässä elämässä niiden kanssa vain on opittava elämään.

Jos jätetään huomioimatta Sex and the City -leffan herättämät ajatukset ja tunteet, se oli hyvin paljon mitä odotinkin: rakkautta, ystävyyttä ja upeita tyylejä. Osa asuista kieltämättä ihmetytti, lähinnä “mikä ihme tuo on olevinaan” -tyyliin, mutta enemmän naikkosten yllä näkyi ihania kokonaisuuksia. Aika perus-Sinkkistä siis.

(Leffajuliste: AllMoviePhoto.com)

Ikäkriiseilyä vai parisuhdepohdintaa?

The Kooks - Konk [2008]

Mihin päivät oikein katoavat?! Aika tuntuu kiitävän hirmuista vauhtia eteenpäin ilman, että sitä oikein edes ehtii tajuta. Viime vuonna kesän häviäminen johonkin oli ihan ymmärrettävää, kun oli täysin erilainen elämäntilanne, mutta tänä kesänä en kyllä pysty käsittämään. Mä en tee oikein muuta kuin jumita yksikseni, välillä käyn treenaamassa ja siskon luona telkkaria katsomassa sekä kotikotona. Siviiliaamutkin sen kun vähenevät, tänään jäljellä enää 27 aamua. Tässähän alkaa pikku hiljaa jännitys nostaa päätään. ;)

Näin syntymäpäivän kynnyksellä (täytän siis sunnuntaina vuosia) sitä tuntee väistämättä itsensä niin kovin vanhaksi. Lähinnä iän karttumisen huomaa siitä, että samaa ikäluokkaa olevat alkavat perustaa yhteisiä koteja sekä lisääntyä. Omalla kohdalla se tuntuu vielä todella kaukaiselta! Huolimatta pian mittariin pamahtavasta 24 ikävuodesta mä koen joissain asioissa olevani ihan samanlainen kuin alle kaksikymppisenäkin.

Iso osa samanikäisistä seurustelee, monet asuvat avoliitossa, jotkut ovat ehkä naimisissakin jo. Mä en parhaalla tahdollanikaan pysty kuvittelemaan itseäni mihinkään edellä mainituista, lähinnä edellisen suhteen seurauksena. Vastoin kaikkia luulojani viime keväänä mun elämässä loksahti tietyt palaset kohdalleen ja löysin itseni avoliitosta vain kuukauden seurustelun jälkeen. Olin niin rakastunut ja onnellinen, ettei mikään olisi saanut mun maailmaa järkkymään. Jossain vaiheessa kuitenkin alkoi ahdistaa, tuntui kuin en olisi saanut hengitettyä vapaasti. Lopulta mulla ei enää ollut muuta vaihtoehtoa kuin lähteä.

Olen useasti pohtinut, missä oikein meni pieleen. Enkö vain ollut valmis jakamaan elämääni toisen kanssa? Oliko ihminen ehkä “väärä” mulle? Ei se kuitenkaan täysin väärä voinut olla, koska uskalsin tapojeni vastaisesti heittäytyä täysillä suhteeseen. Ensimmäiset kuukaudet tuntuivat lähes täydellisiltä, etten oikein vieläkään voi käsittää, miten asiat lopulta menivät niin kuin ne menivät. Jos mä en onnistunut siinä suhteessa, voinko ikinä onnistua missään muussakaan? On vaikea uskoa, että mua odottaisi jossain jotakin vielä parempaa.

Hulluinta varmasti on se, miten hankalaa mun on ollut päästää irti menneistä. Huolimatta siitä, että itse lähdin suhteesta ajatellen tekeväni oikean ratkaisun, löydän itseni toisinaan vieläkin muistelemasta viime kesää kyyneleet silmissä. Tiedän, että näin sen pitikin mennä ja että mua odottaa erilaiset ihmiset ja haasteet tulevaisuudessa, mutta siltikään ei ole helppoa unohtaa niitä vahvoja tunteita, joita silloin tunsin. Aina ei mee nallekarkit tasan, kuten sanotaan.

(Kuvat Turun Tuomiokirkon luona viime viikolla esillä olleesta Kaisa Salmen Gerberauni-taideteoksesta sekä tietysti Tuomiokirkko itse, kaikki omasta kamerastani lähtöisin.)

Ei ketään kelle soittaa

System of a Down - Toxicity [2001]

Välillä mietin valehteleeko Analytics väittäessään, että täällä käydään suunnilleen sata kertaa päivässä. Kommentteja jätetään vähän - ja yleensä nekin ovat samoilta henkilöiltä. Lukeeko näitä juttuja oikeasti joku? Omaksi iloksenihan mä tänne tarinoin, mutta käyntien ja kommenttien määrien ero ihmetyttää joka tapauksessa.

If you are single there is always one thing you should take out with you on a Saturday night… your friends
- Carrie

Tällainen lausahdus osui silmiin alkuviikosta sähköpostiin tupsahtaneesta ASOSin Sex and the City -aiheisesta newsletteristä ja jäi pyörimään mielessä. Oletetaanko tosiaan nykymaailmassa, että vaikka se spesiaali ihminen puuttuisi elämästä, ystäviä on kaikilla? Ja jos näin on, miksi?

Itseäni edellä mainittu sitaatti lähinnä ahdistaa. Olen pienestä asti ollut ujo ja syrjäänvetäytyvä enkä esimerkiksi osannut katsoa ihmisiä silmiin ennen kuin pakotin itseni opettelemaan sen aloittaessani parikymppisenä opiskelun ammattikorkeassa. Ujoudesta olen onneksi päässyt suunnilleen eroon ja voin jutella täysin tuntemattomienkin ihmisten kanssa melkein mistä vain - mikäli toinen aloittaa keskustelun.

Koska mä en ole sosiaalinen ihminen, mulla ei ole koskaan ollut paljon kavereita ja ystäviä vielä vähemmän. Olen yrittänyt miettiä mistä se johtuu, mutta mitään tyhjentävää vastausta en ole löytänyt. Ilmeisesti olen sen tyyppinen ihminen, jota ihmiset eivät syystä tai toisesta halua tai uskalla lähestyä. Ehken hymyile tarpeeksi? Tai ehkä se johtuu perusnegatiivisuudesta ja surumielisyydestä, joita mulla kuulemma on vähän liikaa. Viimeisin seurustelusuhdekin kaatui mun päänsisäisiin ongelmiin (mm. negatiivisuus, tylsyys, ahdistus, pelko muutoksiin) ja ristiriitoihin.

Niin tai näin, Carrie-sitaatin kaltaiset jutut televisiossa ja lehdissä ärsyttävät ja saavat mut joka kerta tuntemaan itseni surkeaksi luuseriksi. Tottakai olen onnellinen niistä parista ystävästä, jotka mulla on, mutta kun näkee suht harvoin, muun ajan olen sitäkin yksinäisempi. Pahinta varmasti on se, että kukaan ei ymmärrä - eikä ketään ehkä edes kiinnosta ymmärtää - tätä loputonta yksinäisyyden tunnetta. Tahtoisin tehdä kaikkia kivoja juttuja ja olla iloinen, mutta yksin sitä yleensä jää kotiin masentumaan ja vihaamaan maailmaa. Olisikohan jossain joku yksinäisten kerho, johon voisin liittyä?

Voiko siitä puhua,
kun ei voi edes ajatella
Voiko siitä puhua
Muuten hymyillään ja toivotellaan hyvää jatkoa,
vaan illan tullen pelottaa
Ei ole ketään kelle soittaa
Viikate: Ei ole ketään kelle soittaa

Better alone without, not because

Crumbland - Should I Tell You? [2007]

Vietin viime yön kotikotona, äiti ja iskä tulivat tänään aamulla Ruotsin reissultaan. Miskaa (ylemmässä kuvassa) ei ollut näkynyt yli viikkoon, joten kierreltiin eilen illalla siskon kanssa pihapiirissä kissittelemässä. Oi sitä iloa, kun karvatassu lopulta löytyi! Ruoka maistui pojalle paremmin kuin hyvin, ja kainaloonhan toinen sitten tuli yöksi nukkumaan.

Sain eilen luettua loppuun Helen Fieldingin kirjan Olivia Joules ja ylivilkas mielikuvitus (engl. Olivia Joules and the Overactive Imagination), joka kaikessa uskomattomuudessaan sai välillä myös hihittelemään ääneen. Alussa bimbomainen Olivia muistutti turhan paljon Bridget Jonesia, mutta tarinan edetessä Oliviasta paljastui useita Bridgetistä eriäviä ominaisuuksia. Aika supernaiselta päähenkilö kyllä vaikutti.

No, kaikella on tarkoituksensa. Aina kun jotain tapahtuu, se johtuu kaikista muista asioista, joita maailmassa tapahtuu. Aina kun tekee päätöksen, ei olisi voinut tehdä mitään muuta, koska ihminen on mikä on ja kaikki aikaisemmat tapahtumat saivat tekemään juuri sen päätöksen. Ei siis ole mitään syytä katua mitään.
(suom. Inka Parpola)

Niinhän se taitaa mennä. Pitäisi muistaa nauttia jokaisesta päivästä niin kuin se olisi viimeinen, ei murehtia menneitä eikä kantaa huolta huomisesta. Kunpa yllä olevan pätkän vain muistaisi jokaisessa tilanteessa! Silloinkin kun tuhertaa itkua muistot mielessä, vanhoja juttuja ikävöiden.

P.S. Torstai-iltaan asti aikaa osallistua Mintun kesäkisaan!

Kaikki on selvää jos vain osaa katsoa

Uusi viikko taas. Tänään on väsyttänyt ihan liikaa, edes aamuinen BodyPump ei saanut virtaa päälle. Töissä melkein nukahdin istualteen, toinen käsi näppiksellä (ctrl+C / ctrl+V / ctrl+A) ja toinen hiirellä. Olin kotona joskus kuuden jälkeen, sitten syöksyinkin jo siskon luokse kyläilemään. Sieltä kävellessäni kotiin ahdisti hetken niin, ettei meinannut henki kulkea, mutta onneksi se meni ohi. Koneelle istahtaessani pillahdin itkuun, kun yli pyyhkäisi mielettömän kova ikävä (jonka luulin jo kadonneen). Selkeästi pitäisi nukkua öisin enemmän ja/tai paremmin.

Lauantaina kävin siis UFFin euron päivillä, noiden hameiden (toinen on vähän ryppyinen, ups) lisäksi löysin vaaleansävyisen raidallisen kauluspaidan, joka tosin on aika jämptin kokoinen. Vasemmanpuoleinen hame on alun perin H&M-tavaraa, sen kohtalosta en vielä ole päättänyt. Lyhyemmäksi sitä voisi ehkä pätkäistä, kun tuo polvet peittävä mitta saa mut näyttämään ihan pätkältä. Oikealla olevassa hameessa oli kokomerkintä 150, aika pieni se kyllä onkin. Molemmilla sivuilla olevat vetoketjut saa auki (alla on siis kangas), jolloin hame on hieman väljempi lantiolta. Tykkään vetoketjuista!

Viime aikoina olen aina hetkittäin saanut aivan huisia inspiraatiopuuskia, joistakin jopa on syntynyt vähän jotain. Liian usein kuitenkin tunnen olevani niin eksyksissä elämäni suhteen, että kaikki tuntuu täysin mahdottomalta. Onko se vain sitä, etten mä oikeasti vielä(kään) tiedä mitä tahtoisin elämälläni tehdä? Vai onko se eron jälkeistä, uuden elämäntilanteen aiheuttamaa hämmennystä, joka katoaa ajallaan? Maailma on mulle avoin, täynnä mahdollisuuksia, mutta mä en osaa/uskalla käyttää niitä. Lukaisin viikonloppuna Kiti Kokkosen sähköpostiromaanin Terveisin Karo, josta tunnistin osittain myös itseni:

Silloin kun minulla oli parisuhde, olin sillä saralla onnellinen, mutta oma henkilökohtainen minäni kaipasi koko ajan jotakin. Tunsin usein olevani tyhjä ja etsin lakkaamatta jotain. - - - Parisuhde loppui, ja löysin itseni. - - - Nyt pitää itkeä parisuhteen perään. Mikään ei koskaan ole tarpeeksi. Niin lattealta kuin se kuulostaakin ja miljoona ihminen on sen jo todennut miljardiin kertaan: nykyajan ihmiselle mikään ei riitä. Ainakaan suurimmalle osalle. Ainakaan minulle. Aina pitää saada jotakin lisää.

- - - Miksi vaatekaapit ovat täynnä vaatteita? Mitä minä odotan ja kaipaan? Mikä on se tyhjiö ihmisen mielessä, jota täytyy koko ajan yrittää täyttää? Miksi ei voi aamulla herätä ja ajatella, että minä olen nyt tässä ja tämä on hyvä päivä? Miksi odottaa ja olettaa yleensäkään yhtään mitään?

Mä odotan ja kaipaan koko ajan jotain, mutta en oikeastaan edes tiedä mitä. Ehkä sitä, että jotain mullistavaa tapahtuisi. Että elämä taas jatkuisi, jollain tapaa uudenlaisena. Kunhan tapahtuisi edes jotain.