Sekaisin kuin seinäkello

Ähky. Jonkin sortin mediaähky, luulisin. Karkkiähkyn lisäksi siis. Taidan lopettaa karkinsyönnin taas, kunhan ensin olen saanut yhden pussillisen Fazerin uusia Ässä Hässäkkä -karkkeja. Vaikka suklaa kuulemma tekeekin hyvää mielelle, mun vartalo on eri mieltä. Onko hälyyttävää, etten näin joulun jälkimainingeissa enää kestä katsoa reisiäni?

Työt turkulaisessa varastossa päättyvät tämän viikon jälkeen, sitten olen jälleen Salon ja tekstiviestien ja pikapuheluiden armoilla. Firman nimissä tosin olisi myös toimintaa, ehkä keskityn siihen enemmän. Paljon olisi myös henk. koht. juttuja, joita pitäisi ja joita tahtoisin tehdä. Toiminimen kotisivun parasta ennen -päiväys meni aikaa sitten, ja portfoliokin olisi kiva saada vihdoin valmiiksi – olenhan sitä jo vuosikaupalla väkertänyt. Tämä blogi kaipaa uudistusta, joskaan en tiedä minkälaista.

Välillä (kuten tänään) tuntuu kuin en edes eläisi. Jotain pitäisi tehdä, jotta elämä lähtisi rullaamaan eteenpäin. Vaan mihin suuntaan toivoisin sen rullaavan, siinä vasta kysymys. Tänään olen pohdiskellut josko lähtisin taas koulunpenkille istumaan, opiskelemaan vähän lisää. Ei mitään toista korkeakoulututkintoa, vaan jotain sellaista joka täydentäisi jo olemassa olevaa koulutustani. Parin viikon sisällä on löydettävä vastaus, ainakin tähän yhteen paikkaan, jota vähän katselin sillä silmällä.

Haluaisin valokuvata paljon enemmän kuin mitä nyt kuvaan. Kaipaan inspiraatiota ja innostumista, mielekkäitä kuvauskohteita, valoja ja värejä! Tahtoisin tavata uusia ihmisiä, ehkä ystävystyäkin (tai edes kaverustua). Haluaisin löytää jälleen liikunnan ilon, käydä salilla ja/tai jumpissa tai ihan vain lenkkeillä. Maailma on kaunis, mutta silti nökötän illat sisätiloissa muiden nauttiessa raikkaasta talvisäästä.

Onneksi mulla on ihana avomies, joka pitää mut järjissäni no matter what.

Tiistaiterveisin Jose, joka jää pohtimaan siirtyäkö takaisin sohvalle
Sinkkuelämää-boksin pariin vai jäädäkö kikkailemaan blogin kanssa.

Minussa on ongelma, jokin virhe ohjelmoinnissa

Tämä viikko todellakin tuntui vain katoavan johonkin, sillä tein kaiken kaikkiaan viisi yövuoroa peräkkäin. Milloinkohan viimeksi olen mahtanut edes tehdä täyden työviikon, varmaan vuoden 2006 kesätöissä… Noh, seuraava palkkakuitti ainakin näyttää hyvältä! Parempi onkin, sillä joulukuun alussa pitäisi maksaa vajaan 200 euron mätkyt, kun ehdin kuitenkin jonkun verran toiminimelläni tienata viime vuonna ennen inttiin lähtöä. Toiminimellekin tulee muuten taas käyttöä, kun pääsen auttelemaan yhtä mainostoimistoa nettiprojekteissa – mikä on kerrassaan mahtavaa. Mikäli työtilanne alkaa selvästi parantua, niin kohta voin vihdoin ilmoittaa työkkäriin, etten enää ole vain osa-aikaisesti töissä.

Yöt siis olin töissä ja aamupäivästä iltapäivään nukuin, joten vapaahetkeni sijoittuvat alkuiltaan. Eräänä iltana päätin vihdoin testata äipältä saamaani lasista piirakkavuokaa – ja taitojani, mä kun en ole pahemmin kokkaillut oikeastaan mitään muuta kuin perussapuskaa. Sain viikonloppuna omenoita, jotka nyt ovat pilkottuina pakastimessa. Helppo sulattaa ja käyttää esim. piirakkaan milloin vain.

Ensimmäinen omin käsin tekemäni omenapiirakka oli ulkomuodoltaan ehkä hieman epäilyttävä, mutta maku ei ollut hullumpi. Maistui töissä aamuyön ekoina tunteina ja lopusta huolehti kulta kotona, ei meinaan ollut seuraavana päivänä kuin pari hassua palasta jäljellä. :) Onnistunut kokeilu siis, seuraavan kerran yritän sitten saada tuotosta vähän nätimmän näköiseksi. Juustopiirakkaakin voisi tehdä joku päivä, ehkä jopa kinkun kera. Tässähän alkaa ihan innostua leipomisesta!

Viime yönä tuli vedettyä unta palloon kevyet 12 tuntia, ehkä ensi yönä riittäisi jo normaalit yöunet. Tänään en tosin pääse ajoissa nukkumaan, sillä tämän lauantai-illan ohjelmaan kuuluu Apulannan keikka inttikaverin kanssa. Olen nähnyt Apiksen muualla kuin festareilla tasan kerran ja sekin taisi olla joskus vuonna -98, joten odotan mielenkiinnolla minkälaisen setin heittävät illalla.

Zen Café – Laiska, tyhmä ja saamaton [2005]

Niin äkkiä päivä sammua voi

Kahteen suuntaan kulkee tie,
jostain pois ja jotain kohti vie.

Lepää rauhassa kummitäti. ♥

Kirppistellen – eikä siinä vielä kaikki

Kummasti päivät vain kuluvat, vaikkei edes ole töissä tai koulussa. Täällä kotikotona tosin riittää aina jos jonkinlaista hommaa, ehkäpä juuri siksi tuntuu olevan koko ajan jotain tekemistä. Eilisen päivän mm. urakoin vanhan huoneeni (nykyisin toimii pääasiassa tietokonehuoneena) kaikin puolin siistiksi eli siivosin jopa kaappien päältä. Kyllä pölyä riittikin, edellisen kerran taisin tehdä suursiivouksen joskus kolmisen (tai ehkä nelisen?) vuotta sitten… Hups. No, nyt ainakin on puhdasta ja siistiä!

Tänään oltiin päivällä kultsin kanssa Turussa, pojalla oli ajotunti + prätkäkortin käsittelykoe – mä kävin sillä aikaa koluamassa Manhattanin Kirppis-Centerin. Siellä käydessä ei kyllä voi muuta kuin ihmetellä sitä tavaran hintaa laatuun nähden, vai miltä kuulostaa nukkaantunut Hennesin paita 2e?! Tai jostain saman ketjuliikkeen kulahtaneesta trikoomekosta melkein kymppi, tai Teema-astioista vähän enemmän kuin mitä uutena kaupassa joutuisi pulittamaan. Listaa voisi jatkaa loputtomiin. Meneekö tavara tosiaan kaupaksi tuollaisilla hinnoilla? Toisaalta tietysti tyhmähän ei ole se, joka pyytää, vaan se, joka maksaa… Mutta silti ihmetyttää kirpparimyyjien ajatusmaailma. Itse en vaivautuisi mitään ikivanhaa käytössä nukkakerroksen kerännyttä halpapaitaa edes kirppishyllylleni viemään, mitäpä kukaan sellaisella tekisi (paitsi ehkä jotain matonkudetta).

Kirpparikansastakin voisi satuilla muutaman sanasen, mutta ehkä on parempi jättää väliin. Yhden pyynnön kuitenkin esittäisin kirppisasiakkaille, lähinnä vanhemmille sellaisille: voisitteko mitenkään ottaa deodorantin osaksi päivittäistä hygieniaanne? Harvoin esimerkiksi kaupungilla leijuu hienhaju nenään, mutta kirppiksillä se on enemmänkin sääntö kuin poikkeus. Joillakin ihmisillä toki hiki vain haisee dödöistä huolimatta, mutta enemmistöllä uskoisin sen olevan hallittavissa.

Pitkästä aikaa päivän asua blogin puolellakin, kuvaa klikkaamalla suurempi kuva sekä tarkemmat tiedot artikkeleista. Ei ole asuja tullut julkaistua täällä hetkeen, mutta siellä Flickrissä tosiaan on kaikki julkaisukelpoiset asut nähtävillä. Viime aikoina en tosin ole pukeutunut oikein muuten kuin kotivaatteisiin, julkiselle paikalle lähtiessäkin on pitänyt heittää päälle sitä mitä käden ulottuvilla on sattunut olemaan. Voi kunpa pian päästäisiin muuttamaan, jotta tämä matkalaukkujen ja muuttolaatikoiden keskellä asuminen päättyisi! Ensi viikolla toivottavasti päästään aloittamaan tavaroiden siirtäminen uuteen kämppään.

Huomenna hurautetaan pariksi päiväksi pois kotomaisemista, suuntana on tällä kertaa Keski-Suomi ja ihana opiskelukaupunkini Jyväskylä. En malta odottaa pääsyä fiilistelemään yhden suosikkikaupunkini tuulia – ja ennen kaikkea näkemään poikia, joiden kanssa tuli vietettyä useampi vuosi samoilla tunneilla IT-Dynamossa. Kavereiden treffaaminen saadaan sopivasti yhdistettyä paikalliseen tapahtumaan, nimittäin tulevana viikonloppuna Jyväskylässä on Muotipäivät! Syksyllä 2007 asuessani vielä Keski-Suomessa kävin kyseisessä tapahtumassa, nyt on mielenkiintoista nähdä miten touhu on muuttunut parin vuoden takaiseen verrattuna.

Kuulumisia muuton keskeltä

Makuuhuoneen tavarat on pakattu, suurin osa viety jo pois. Keittiön kaapeista puolet on tyhjiä, toinen puolikas vielä pakkaamatta laatikoihin – se tapahtuu todennäköisesti tänään illalla. Kirjoituspöytä tyhjennetty ja pakattu, lehtikasat on vielä olohuoneessa käymättä läpi. Miten sitä raaskisi heittää pois ihania kiiltäviä aikakauslehtiä, täynnä upeita kuvia? Hauskin osa lehtipinossani – joskaan ei edeltävään kuvaukseen täysin soveltuva – on taatusti muutama numero IN-nimistä lehteä, jota julkaistiin joskus 90-luvun lopulla ja/tai 2000-luvun alussa. Niille jaksaa näin kymmenen vuotta myöhemmin hihitellä kerta toisensa jälkeen.

Pitää ehkä ruveta harkitsemaan kattavaa luopumista vaatteista ja tavaroista, uusistakin. Työkkäri päätti evätä multa kaikki työttömyysetuudet, koska mukamas työllistyn kokopäiväisesti toiminimeni kanssa. Mielenkiintoinen näkökanta, ottaen huomioon että esimerkiksi tässä kuussa olen tehnyt toiminimellä töitä muutaman tunnin eikä siitä todellakaan tienaa sellaisia summia, joita nykyään pelkkään normaaliin elämiseen tarvitaan. Puhumattakaan siitä, että olen useaan otteeseen ilmoittanut etsiväni nimenomaan kokopäivätyötä – sehän ei olisi mahdollista, mikäli toiminimeni työllistäsi mut täysin. No, ei kai siinä mitään, jos olisivat työkkärissä osanneet heti alkuun sanoa, ettei kannata edes yrittää saada etuuksia toiminimen ollessa olemassa. Sen sijaan odotin viisi pitkää viikkoa tuota hylkäävää päätöstä, minkä ajan olisi voinut hyödyntää paremminkin.

Työrintamalla ei näy mitään uutta. Hakemuksia olen näpytellyt tasaiseen tahtiin, osaan soitellut perään, yrittänyt saada jalkaa oven väliin. Toistaiseksi ovi on vedetty joka kerta nenän edestä kiinni. On niin vaikea ymmärtää, ettei innokasta korkeakoulutettua nuorta kukaan tahdo palkata eikä edes antaa mahdollisuutta haastattelun muodossa. Valitaanko haastateltavat nykyään arpapelillä? “Tuolla on kiva sukunimi, otetaan se haastatteluun. Joo ja tuo, sillä on hauska puhelinnumero. Tämänkin voisi kutsua, sen nimikirjaimista tulee sana HUI.” Olisi oikeasti mielenkiintoista joskus kuulla, miten työnantajat (tai rekryfirmat) käsittelevät saapuneita hakemuksia.

Näin viime yönä unta, että lähdettiin koko perheen voimin telttailemaan. Jostain syystä kuitenkin päädyttiin Meksikoon. Kauppoihin ei ollut leiripaikaltamme pitkä matka ja eräästä kaupasta löysin täydellisen Meksiko-oppaan, jota kuitenkin joku tyttö yritti multa huijata itselleen. Selvisin kirjataistelusta voittajana, mutta lähtiessäni kaupasta laukustani putosi pari äidin kutomia villasukkia. Pöllijätyttö nauroi ja pilkkasi mua, että olinko mä ihan pipi päästäni kun olin ottanut Meksikoon mukaan villasukat. Tokaisin jotain takaisin ja lähdin kaupasta, ulkona oli jo ihan pimeää. Juostessani takaisin leiripaikkaamme havahduin hereille. Myöhemmin näin jotain muutakin unta, varmaan yhtä kummallista, mutta sitä mä en (onneksi?) muista.

Vielä aivan totaalisen offtopicina: miksi Valiojäätelön litran jäätelöpaketit ovat niin hankalasti avattavia? Muistan vielä elävästi, kun kyseinen pulju vaihtoi toimivan perusavaussysteemin nykyisenlaiseksi. Verrattuna vanhaan se oli käytettävyydeltään todella surkea, ja sitä se on edelleen. Pointsit Ingmanille, joka on säilyttänyt mekanismin samanlaisena vuosikaudet.