Muotisirkusta ja blogitapaamisia

Pariisin Kevät - Meteoriitti [2008]

Eilen olin viihteellä, joten täksi illaksi valitsin rauhallisemman vaihtoehdon ja tulin kotikotiin saunomaan ja uimaan. Täytyykin tämän postauksen jälkeen mennä laittamaan sauna lämpeämään… Uima-altaassa vesi on jo yli 20-asteista!

Turku Design Week starttasi eilen, ja tänään päivällä kävin Desthean kanssa Hansassa tsekkaamassa Aura Street Marketin tapahtuman. Myyntipöydillä oli kaikkea ihanaa (ks. kuva yllä), mm. Kanelia Sokeria -koruja sekä KUI Designin Turku-aiheisia tuotteita.

Yonon muotinäytös oli sirkusmaisuudellaan piristävän erilainen ja ennen kaikkea hauskaa katseltavaa. Ja kivoja vaatteitakin lavalla näkyi, tottakai. :) Muotinäytöksen jälkeen mentiin H&M:n kautta italialaiseen jätskibaariin, kun Desthea ei ollut aiemmin käynyt siellä. Valitsin annokseeni tällä kertaa sitruunaa ja keksijäätelöä, hyvältä maistuivat kumpikin.

Jätskin jälkeen Glitterissä Concoctionin Hanna tuli moikkaamaan, se on aina yhtä mukavaa nähdä muita bloggaajia kasvotusten. En vain ensin meinannut tunnistaa tyttöä, kun oli livenä jotenkin erinäköinen kuin kuvissa. :) Mä kyllä hölmistyn aina yhtä paljon, jos joku ennestään tuntematon sanoo yllättäen mulle jotain… Sama tapahtui nimittäin myös hetkeä myöhemmin, kun seistiin Desthean kanssa juttelemassa ja joku ohikulkija kehui mun mekkoa. Tulipa sen jälkeen joku vielä tiedustelemaan apteekin sijaintiakin.

Kotiin päin kävellessäni pohdiskelin saisikohan Turussa järjestettyä jonkin sortin blogimiittiä. Ei nyt mitään ihmeellistä, mutta edes jotain pientä. Jyväskylän blogimiiteissä oli hauska käydä tapaamassa muita bloggaajia, ja kivahan se olisi tavata nykyisenkin kotikaupunkini bloggaajia. Turkulaiset kynäilijät kädet ylös, jos löytyy kiinnostusta!

Loppuun vielä asut eilisillalta ja tänään päivältä, klik klik isommaksi (Flickriin). Tanssijalkaa vipatti kovasti eilen, mutta loppujen lopuksi Gigglingissä tuli tanssittua ainoastaan pari biisiä. Baarista lähtiessä aurinko oli jo noussut, tosin olihan kellokin silloin jo melkein neljä. On se Suomen kesä kerrassaan hassu.

Ei ketään kelle soittaa

System of a Down - Toxicity [2001]

Välillä mietin valehteleeko Analytics väittäessään, että täällä käydään suunnilleen sata kertaa päivässä. Kommentteja jätetään vähän - ja yleensä nekin ovat samoilta henkilöiltä. Lukeeko näitä juttuja oikeasti joku? Omaksi iloksenihan mä tänne tarinoin, mutta käyntien ja kommenttien määrien ero ihmetyttää joka tapauksessa.

If you are single there is always one thing you should take out with you on a Saturday night… your friends
- Carrie

Tällainen lausahdus osui silmiin alkuviikosta sähköpostiin tupsahtaneesta ASOSin Sex and the City -aiheisesta newsletteristä ja jäi pyörimään mielessä. Oletetaanko tosiaan nykymaailmassa, että vaikka se spesiaali ihminen puuttuisi elämästä, ystäviä on kaikilla? Ja jos näin on, miksi?

Itseäni edellä mainittu sitaatti lähinnä ahdistaa. Olen pienestä asti ollut ujo ja syrjäänvetäytyvä enkä esimerkiksi osannut katsoa ihmisiä silmiin ennen kuin pakotin itseni opettelemaan sen aloittaessani parikymppisenä opiskelun ammattikorkeassa. Ujoudesta olen onneksi päässyt suunnilleen eroon ja voin jutella täysin tuntemattomienkin ihmisten kanssa melkein mistä vain - mikäli toinen aloittaa keskustelun.

Koska mä en ole sosiaalinen ihminen, mulla ei ole koskaan ollut paljon kavereita ja ystäviä vielä vähemmän. Olen yrittänyt miettiä mistä se johtuu, mutta mitään tyhjentävää vastausta en ole löytänyt. Ilmeisesti olen sen tyyppinen ihminen, jota ihmiset eivät syystä tai toisesta halua tai uskalla lähestyä. Ehken hymyile tarpeeksi? Tai ehkä se johtuu perusnegatiivisuudesta ja surumielisyydestä, joita mulla kuulemma on vähän liikaa. Viimeisin seurustelusuhdekin kaatui mun päänsisäisiin ongelmiin (mm. negatiivisuus, tylsyys, ahdistus, pelko muutoksiin) ja ristiriitoihin.

Niin tai näin, Carrie-sitaatin kaltaiset jutut televisiossa ja lehdissä ärsyttävät ja saavat mut joka kerta tuntemaan itseni surkeaksi luuseriksi. Tottakai olen onnellinen niistä parista ystävästä, jotka mulla on, mutta kun näkee suht harvoin, muun ajan olen sitäkin yksinäisempi. Pahinta varmasti on se, että kukaan ei ymmärrä - eikä ketään ehkä edes kiinnosta ymmärtää - tätä loputonta yksinäisyyden tunnetta. Tahtoisin tehdä kaikkia kivoja juttuja ja olla iloinen, mutta yksin sitä yleensä jää kotiin masentumaan ja vihaamaan maailmaa. Olisikohan jossain joku yksinäisten kerho, johon voisin liittyä?

Voiko siitä puhua,
kun ei voi edes ajatella
Voiko siitä puhua
Muuten hymyillään ja toivotellaan hyvää jatkoa,
vaan illan tullen pelottaa
Ei ole ketään kelle soittaa
Viikate: Ei ole ketään kelle soittaa

Swap-a-rama party

YleX Tänään

Uusi Blogilista on aiheuttanut hämmennystä enkä ihmettele, eilen ainakin koko systeemi oli aivan sekaisin. Oma blogini oli listalla vaihtunut mystisesti tämän uuden sijaan vanhaksi ja avainsanoina oli mm. uskonto, raamattu ja synti. Tällä hetkellä näyttää suhteellisen normaalilta, mitä nyt hässäkässä katosi melkein 10 tilaajaa.

Eilen olin swap-a-ramailemassa, kiitokset Freille tilaisuuden järkkäämisestä! Meitä oli ihan vain muutama, mikä tosin oli siinä mielessä hyvä, ettei tavaroista tullut kinailua. :) Tuumailtiin kuitenkin, että seuraavalla kerralla koitetaan saada isompi porukka kasaan. Löytyykö tämän blogin lukijoista vaatevaihdosta kiinnostuneita? Turun suunnalta nyt pääasiassa, mutta miksei muualtakin jos tahtoo matkustaa Turkuun. Uuden swap-a-rama partyn voisi järjestää vaikka joskus kesällä, ehkä jopa jossain ulkosalla.

Tuossa pari mun omistukseen siirtynyttä tavaraa, söpöt pinkit papukaijakorvikset (ovat muuten tänään heti korvissa) ja hauskat kiilakorkoiset vetoketjusandaalit. Muutakin tuli kannettua mukana kotiin, mutta niistä ehkä joskus myöhemmin. Nyt on parasta lähteä valumaan toimiston suuntaan, ettei tarvitse koko päivää viettää polkupyöräsivuston parissa. Mukavaa keskiviikkoa kaikille!

On aina katsottava huomiseen

U2 - All That You Can’t Leave Behind [2000]

Toukokuun ensimmäinen päivä ja vappu - mikäs sen parempi hetki kääntää uusi, puhdas sivu esiin. Tajusin vanhan blogini sisältävän niin paljon kaikkea todella henkilökohtaistakin runsaan kolmen vuoden ajalta, että melkein alkoi pelottaa. Anonyymiksi en aio muuttua ja kasvojeni paljastelua jatkan edelleen, mutta jatkossa pyrin pitämään henkilökohtaiset asiani minimissä. Blogin nimi ei muutu mihinkään eikä jututkaan sen kummemmin. Myös tulevaisuudessa blogini sisältää ajatuksia yhdestä jos toisesta aiheesta, valokuvia, päivän asuja, musiikkia jne. - mitä vain mieleeni juolahtaa! Vaikka kirjoitan tätä pääasiassa omaksi ilokseni, kommentit ovat enemmän kuin tervetulleita.

Kulunut vuosi on pitänyt sisällään sekä ihania onnenhetkiä että itkua ja surua. Menneet ovat menneitä, mutta muistot säilyvät sydämessä vielä pitkään. Ehkä jonain päivänä muistot eivät enää tee kipeää, vaan ovat korvautuneet uusilla entistä ihanammilla kokemuksilla. Sitä odotellessa.