Got Carried away
Kävin vihdoin katsomassa Sex and the City -elokuvan, ihan viihdyttävä kahden ja puolen tunnin paketti. Mua leffat onnistuvat harvoin itkettämään (poikkeuksena Leijonakuningas), mutta tällä kertaa kyyneleet kävivät polttelemassa silmänurkkia. Pätkässä kun oli joitakin kohtauksia, jotka tuntuivat olevan heijastumia omasta elämästäni.
Sex and the City nostatti mieleen yhden kysymyksen: luovutinko mä edellisessä suhteessa liian helposti? Olisinko mä voinut tehdä jotain toisin, ettei mun olisi tarvinnut lähteä? Tiedän, ettei mun päätös ollut mikään hetkellinen mielenhäiriö, mutta silti asia mietityttää. Välillä pelottaa aivan mielettömästi ajatus, että se olisikin ollut elämäni rakkaus, jonka olen nyt lopullisesti menettänyt… Samanlaisia ajatuksia on pyörinyt päässä erosta lähtien ja välillä olo on ollut todella toivoton ja turhautunut, kun ei ole ollut mitään tehtävissä asioiden korjaamiseksi. Tässä on ero elokuvien ja tosielämän välillä - elokuvissa virheiden korjaaminen on mahdollista, elävässä elämässä niiden kanssa vain on opittava elämään.
Jos jätetään huomioimatta Sex and the City -leffan herättämät ajatukset ja tunteet, se oli hyvin paljon mitä odotinkin: rakkautta, ystävyyttä ja upeita tyylejä. Osa asuista kieltämättä ihmetytti, lähinnä “mikä ihme tuo on olevinaan” -tyyliin, mutta enemmän naikkosten yllä näkyi ihania kokonaisuuksia. Aika perus-Sinkkistä siis.
(Leffajuliste: AllMoviePhoto.com)
Jätä kommentti
<a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <strike> <strong>